Kertomisen vaikeus

Kuultuani keväällä ensimmäiset epäilyt siitä, että saatan sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ajattelin, että kerron siitä perheelleni ja lähisukulaisilleni heti, kun saan virallisen diagnoosin.

Kun sitten sain diagnoosin, kertominen ei ollutkaan niin helppoa. Kaikkein rakkaimmilleni halusin kertoa kasvotusten. Kaikki näistä rakkaista eivät asu samassa osoitteessa minun kanssani, joten minun piti odottaa, että tapaan heidät. Sisaruksistani läheisimmälle soitin hyvin pian sen jälkeen kun olin kertonut kaikille, jotka miellän kuuluvaksi perheeseeni.

Yksi ystäväni rauhoitteli minua sanomalla, että minun ei tarvitse kertoa sairaudestani kenellekään, jos en ihan itse halua. Tämä vei paineita pois kertomiselta. Ilman sitä neuvoa tuskin kirjoittaisin tästä asiasta julkista blogiakaan. Olen myös kertonut läheisilleni, ettei tämä mikään salaisuus ole. Eli jos tuntevat tarvetta kertoa vaikka ystävilleen, en halua sitä kieltää.

Se, miksi kertominen on niin vaikeaa, on pelko, että joku vähättelee tai jopa väittää vastaan. Pelko ei ole ollut aiheeton. Eräs hyvin läheinen sukulainen selitti, että on ihan normaalia, että välillä on huono päivä, ja loukkaantui, kun en suoralta kädeltä innostunut ajatuksesta ottaa käyttöön hänen ehdottamiaan uskomushoitoja.

Eli sukulainen, joka luet tämän, ja olet eri mieltä diagnoosistani, pidä se omana tietonasi, kiitos.