Miksi kerron

Miksi kerron sairaudestani sukulaisilleni ja jopa lasteni päiväkodin johtajalle ja hoitajille? Eikö olisi helpompi vain olla hiljaa ja pitää salaisuutensa?

 Lähisukulaisilleni kerron koska tiedän, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen vaikuttavat osaltaan myös perintötekijät. Joidenkin tutkimusten mukaan perintötekijöiden osuus sairastumisessa olisi 93%. Toisen lähteen mukaan se olisi "jopa 80%" Vikipedia tietää kertoa, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön esiintyvyys suomalaisessa väestössä olisi keskimäärin 0,6%, mutta sitä sairastavien lähisukulaisilla esiintyvyys olisi 3,9-14,5%.

Minulla on suuri ja mahtava lähisuku, joten näin ison asian kertominen jokaiselle henkilökohtaisesti olisi aika raskas prosessi. Siksi päädyin kirjoittamaan tästä blogia. Jos joku löytää tämän blogin muista syistä, ja saa täältä esimerkiksi vertaistukea, se on vain positiivinen asia minulle. Olen itsekin löytänyt vertaistukea vastaavista blogeista.

Lasteni päiväkodissa halusin kertoa sairaudestani, koska he ovat oleellinen osa meidän perheeni turvaverkkoa. Kun he tietävät, missä mennään, minun ei tarvitse muiden vanhempien tai lasten kuullen selitellä mitään.

Päiväkodin johtajalle kerroin, koska hän järjestää lapsilleni hoitopaikan silloin kun en itse voi olla heitä hoitamassa. Olen työtön, joten eskarilaisellani ei ole varsinaista päivähoito-oikeutta, vaan ainoastaan oikeus maksuttomaan esiopetukseen, joka on aalupäivällä 4 tuntia. Nyt kun päiväkodin johtaja tietää tilanteeni, en tarvitse mitään kirjallista todistusta päivähoito-oikeuden laajentamista varten. (On mahdollista, että kaikki päiväkodinjohtajat eivät ole yhtä ymmärtäväisiä vastaavissa tilanteissa.)

Kertomisen vaikeus

Kuultuani keväällä ensimmäiset epäilyt siitä, että saatan sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ajattelin, että kerron siitä perheelleni ja lähisukulaisilleni heti, kun saan virallisen diagnoosin.

Kun sitten sain diagnoosin, kertominen ei ollutkaan niin helppoa. Kaikkein rakkaimmilleni halusin kertoa kasvotusten. Kaikki näistä rakkaista eivät asu samassa osoitteessa minun kanssani, joten minun piti odottaa, että tapaan heidät. Sisaruksistani läheisimmälle soitin hyvin pian sen jälkeen kun olin kertonut kaikille, jotka miellän kuuluvaksi perheeseeni.

Yksi ystäväni rauhoitteli minua sanomalla, että minun ei tarvitse kertoa sairaudestani kenellekään, jos en ihan itse halua. Tämä vei paineita pois kertomiselta. Ilman sitä neuvoa tuskin kirjoittaisin tästä asiasta julkista blogiakaan. Olen myös kertonut läheisilleni, ettei tämä mikään salaisuus ole. Eli jos tuntevat tarvetta kertoa vaikka ystävilleen, en halua sitä kieltää.

Se, miksi kertominen on niin vaikeaa, on pelko, että joku vähättelee tai jopa väittää vastaan. Pelko ei ole ollut aiheeton. Eräs hyvin läheinen sukulainen selitti, että on ihan normaalia, että välillä on huono päivä, ja loukkaantui, kun en suoralta kädeltä innostunut ajatuksesta ottaa käyttöön hänen ehdottamiaan uskomushoitoja.

Eli sukulainen, joka luet tämän, ja olet eri mieltä diagnoosistani, pidä se omana tietonasi, kiitos.

Diagnoosi

Minulla on ollut elämäni aikana monta eriasteista masennusjaksoa. Viime keväänä sairastuin tavallista vakavampaan masennukseen, ja päädyin hakemaan siihen apua.

Lääkäri tarjosi ensimmäiseksi masennuslääkettä, mutta en kokenut olevani sen tarpeessa. Lisäksi halusin vähän tarkempia tutkimuksia ennen kuin alkaisin syömään lääkkeitä. 10 minuutin keskustelussa ei mielestäni voi saada riittävästi tietoa potilaasta, jotta lääkäri voisi tietää, millaisia psyykelääkkeitä hänelle kannattaisi ensimmäiseksi kokeilla.

Keskusteluapua halusin ja sain. Kiitokset sille ihanalle hoitajalle, jonka luona sain käydä kahden viikon välein juttelemassa. Keskusteluissa tuli hyvin pian esille, että minulla on ollut myös muutamia yliaktiivisia jaksoja, joista ensimmäiset olivat jo teini-iässä, viimeisin muutama vuosi sitten. Akuutti diagnoosi oli kuitenkin keskivaikea masennus.

Hoitajani suositteli, että varaisin lääkäriajan, jotta saisin lähetteen psykiatrian polille. Ennen lääkäriin menoa sain lähetteen verikokeisiin, joissa suljettiin pois fyysisten sairauksien mahdollisuus. Hyvistä esivalmisteluista huolimatta olin erittäin epäilevä sen suhteen, kirjoittaisiko lääkäri lähetteen. Hoitajani oli ilmeisesti kirjoittanut vakuuttavat esitiedot, koska sain lähetteen jo melkein kättelyssä.

Elokuussa aloitin jokaviikkoiset käynnit psykiatrian polin psykologilla. 1.syyskuuta 2017 tapasin psykiatrin, ja sain diagnoosin: tyypin 2 kaksisuuntainen mielialahäiriö. 😅 Se tarkoittaa, että minulla on ollut ja tulee olemaan toistuvia masennus- ja hypomaniajaksoja (= lievä mania), mahdollisesti myös sairausjaksoja, joissa on sekä manian että masennuksen oireita.