Uskossa vai uskomassa, vai jotain muuta?

Minulle opetettiin lapsena ja nuorena, ja vielä aikuisenakin, että pysyäkseen uskovaisena, pitää välttää tiettyjä asioita, koska joku on todennut sen uskovaiselle sopimattomaksi. Viimeisten vuosien aikana olen olosuhteiden pakosta joutunut ottamaan elämääni joitakin sellaisista asioista. En ole kuitenkaan menettänyt niiden vuoksi uskoani Jumalaan tai Kristuksen sovitustyöhön. Se herätti pientä hämmennystä. Mikä sitten on syntiä, jos ei nämä "kuolemansynnit", joita olen tieten tahtoen tehnyt?

Aloin lukemaan raamattua. Sieltä löysin vastauksen: Syntiä on se, että yrittää itse ansaita omaa autuuttaan jollakin muulla kuin uskolla Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön.Miksi minä sitten pysyin "uskomassa", vaikka tein asioitaansaitakseni autuutta?

Ehkä minä en pohjimmiltaan välttänytkään niitä asioita päästäkseni taivaaseen, vaan tullakseni hyväksytyksi uskoyhteisössäni. Tai sitten olen saanut sen kaiken anteeksi.

Tätä pohtiessani olen tullut siihen johtopäätökseen, että en olekaan uskomassa, enkä edes uskossa, vaan usko on minussa, minun sisälläni. Joku sanoo, että se on sairaus. Mutta se ei ole sellainen sairaus, jota pitäisi sairastaa, vaan sellainen, jonka kanssa pitää oppia elämään.

Työnhaku

Olen ollut pitkään työttömänä, ja tehnyt paljon työhakemuksia. Välillä tulee sellainen ajatus, että luovutan, enkä enää edes yritä. Sitten löytyy joku kiinnostava paikka, jota haen. En siinä kohtaa jää miettimään, kuinka kauan menee, ennen kuin siihen vastataan, koska ei niihin ole ennenkään vastattu.

Nyt olen tilanteessa, jossa lapseni hakee kesätöitä. Minun pitäisi pystyä kannustamaan häntä siihen. Miten se onnistuu, kun olen itse tällainen luuseri? Pitää vain painaa se luovutusmieliala taustalle, ja miettiä asiaa nuoren näkökulmasta.